Toimitusjohtajan blogi: Kuka on keskiössä?

Urheilupiireissä uskotaan kehittämiseen. Muun muassa Huippu-urheilun muutostyöryhmä ja Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikkö ovat kumpikin tahoillaan keskittyneet miettimään, että miten huippu-urheilua tulisi kehittää, jotta tulokset olisivat nykyistä paremmalla tasolla. Sivustaseuraajana on jäänyt hiukan epäselväksi, että onko kysymys samasta vai eri porukasta, mutta koska urheilupiirit ovat varsin rajalliset Suomessa, on ymmärrettävää, että henkilötasolla nimet ovat aika tuttuja kaikissa asiaa käsittelevissä organisaatioissa. Kuitenkin eräs keskeinen kysymys läpi eri ryhmien on ollut se, että kenen tulisi olla kehitystyön keskiössä: urheilijan vai valmennuksen. Suomessa painopiste on ymmärtääkseni valitun linjan mukaisesti varsin paljon urheilijassa eli tekijässä.

Toisaalta radiossa oli hiljattain ohjelma, jossa kaksi keskustelijaa väitteli työelämän kehittämisestä. Keskustelija A peräänkuulutti paikallista eli yrityskeskeistä sopimista. Keskustelija B taas ei pitänyt neuvotteluasemaa reiluna ja piti sitovia työehtosopimuksia ja keskitettyä lainsäädäntöä oikeana lähtökohtana. A:n mielestä Suomessa suurimmassa osassa yrityksiä vallitsee sen verran kova luottamus, että asioista käytännössä sovitaan jo tänäkin päivänä kenttätasolla. B:n mielestä taas solidaarisuuden raja menee suurin piirtein omien etujen kohdalla: saavutetusta ei vapaaehtoisesti tingitä edes jos vaikka kaveri pitäisi sillä työpaikkansa. Keskustelu ei tuonut vastausta siihen, että kuka oikeastaan on työelämässä keskiössä. Toisaalta huomionarvoista on se, että keskustelussa ei mainittu kertaakaan sanaa ”kehittäminen” vaikka vahvasti puhuttiin tulevaisuudesta.

Muutoksesta kyllä keskusteltiin, mutta vain muutoksen tuomasta menettämisen mahdollisuudesta. Ja siitä, että kenen on oikein menettää jos huonosti menee. Ja luonnollisesti kysymys oli myös siitä, että kumpi on loppupeleissä avainasemassa: tehtävän työn antaja vai annetun työn tekijä.

Projektitoiminnassa yritetään rajallisessa ajassa saada aikaiseksi toivottuja tuloksia. Todellisuus aika monessa projektissa on, että jossain vaiheessa yhteistä matkaa joudutaan projektissa pohtimaan, että miltä pohjalta jatketaan. Tekniikan, ominaisuuksien, budjetin vai aikataulun ehdoilla. Tilaajan vai Toimittajan ehdoilla. Projektipäällikön vai projektilaisen ehdoilla. Vai tilanteen ehdoilla. Entäs ne tavoitteet? Projektipäällikön näkemys etenemisestä voi poiketa vahvasti projektilaisen näkemyksistä puhumattakaan siitä, miten Asiakkaan johto asian näkee. Pahimmillaan tilanne voi johtaa projektin halvaantumiseen, kun taas parhaimmillaan projekti ottaa uutta suuntaa entistä yhtenäisempänä. Asiakas on toki aina oikeassa, mutta sekään ei auta, jos yhdessä ollaan eksytty projektipolulta. Jotta kaikki pelastuisi, pitäisikö kehittää tekemistä vai tekemisen tapaa? Vai molempia? Vai onko se oikea kysymys kuitenkaan.
Kehittäminen on vaikea juttu, kehitetäänpä ihmistä, työelämää tai tietojärjestelmää. Ei ole olemassa yhtä tai edes kahta aina toimivaa reseptiä: hyviä käytäntöjä toki on iso nippu, joiden ohella tarvitaan pelisilmää ja kokemusta, joilla muuttuviin tilanteisiin voidaan reagoida oikealla tavalla. Itse näen monissa työn tekemiseen liittyvissä haasteissa ja ongelmissa selkeän yhteyden johtamiseen.

Jos tekijälle osoitetaan tehtävä, kuvataan siihen liittyvä tavoite, annetaan tehtävän vaatima aika ja huolehditaan tarvittavista edellytyksistä, on oikein ja kohtuullista odottaa tuloksia.

Onnistuminen on hyvin johdetun tekemisen summa, epäonnistuminen on heikon johtamisen tulos riippumatta siitä, että millaisia tekijöitä käytettävissä on. Hyvälläkään joukkueella ei välttämättä voiteta mestaruuksia ilman hyvää pelitapaa ja valmennusta. Tästä on esimerkkejä elävässä elämässä vaikka kuinka paljon.
Mutta minne tästä kirjoituksesta katosi asiakas? Kaikella tekemisellä on siis aina asiakas, jonka joko lausuttuja, kirjattuja tai oletettuja tavoitteita kohden ponnistellaan. Tuon tavoitteen tulisi olla kaikille yhteinen ja riippumatta projektimallista tai muista toimintatavoista, kaikkien osapuolien tulisi sitoutua tavoitteeseen. Tavoiteasetannan kannalta avainasemassa on asiakas ja toimittajan tehtävä on kyetä jalkauttamaan tavoite tehtäviksi, tekemiseksi ja tuloksiksi. Tässä mielessä kysymys siitä, että kuka on keskiössä ei ole ehkä sittenkään ihan niin tärkeää: olennaisempaa olisi miettiä, että kenelle ja miksi tehtäviä tehdään. Jos tämän tietää, on myös erinomaiset edellytykset onnistua olipa kysymys sitten projektista, työelämästä tai urheilusta.
Markus Andersson 
Toimitusjohtaja
etunimi.sukunimi@consultor.fi